Olen krooninen kiittelijä. Henkilökohtainen ennätykseni on kohtaaminen jyväskyläläisessä kalakaupassa – onnistuimme kiittelyyn taipuvaisen kauppiaan kanssa mahduttamaan yhteen kuhanostotapahtumaan yksitoista (11) kiitosta*. Tapa on jäänyt edellisestä puhelinasiakaspalvelutyöstäni, jossa kiitoksella oli helppo rytmittää puhelun kulkua.

Usein arkinen kiitos onkin tapa, sana siinä missä muutkin: kohtelias, mutta semisti sieluton. Kunnon kiitoksen todellinen voima löytyy, kun kiitos annetaan ajatuksella ja tunteella. Silloin se nostaa saajan suupielet ylös, motivoi ja lämmittää mieltä.

Kunnon kiitoksen erottaa arkikiitoksesta vilpittömyys ja perusteltu tarkkuus. Minua kiitettiin taannoin erikseen esitysmateriaalista, jonka kuivahkoa kapulakielisyyttä kompensoin ylitsevuotavalla määrällä söpöjä eläinkuvia. ”Kiitti, tämä oli oikein hauska, nauratti suorastaan! Muitakin todella hyviä oivalluksia siellä oli. Aivan mahtavaa että olet meillä töissä!” Kiitoksen seurauksena hymyilin hölmönä huoneessani ainakin tunnin.

Varsinkin työpaikalla kunnon kiitoksella on kummallinen voima. Jatkossa yritän itsekin arkikiittää hieman harvemmin, mutta kiittää kunnolla useammin. Haastan myös sinut mukaan, laitetaan kunnon kiitos kiertämään!

*Yksitoista kiitosta kahdesta kuhafileestä, olkaa hyvä.

Seuraava asiakas, olkaa hyvä!

Kiitos, ottaisin kaksi noita kuhafileitä.

Kiitos, onko väliä mitkä kaksi?

Nuo kaksi päällimmäistä näyttävät hyvältä, kiitos.

*Kauppias punnitsee ja pakkaa kuhan.*

Ja saisiko olla muuta?

Ei kiitos, tällä pärjään.

Se olisi kaksitoista euroa, kiitos.

Tässä kortti, lähimaksulla, kiitos.

Kiitos. Laitanko pussiin?

Ei kiitos tarvitse.

Ja näin, ole hyvä.

Kiitos, mukavaa viikonloppua!

Kiitos samoin!

Kiitos, hei!

Kirjoittaja on krooninen kiittäjä, joka yrittää kiittää enemmän kunnolla ja kertoa vähemmän kuhavitsejä. Kuhavitsi on niin kuollut meemi.