Eppu Normaalin murheellisten laulujen maa tulee väistämättä mieleen, kun kuuntelee pääministerin vakuutteluja siitä, että työttömyys kääntyy pian laskuun työelämän rakenteellisten uudistusten ansiosta. Ongelma on vain se, että todellisuus kertoo aivan toista.
Hallitusohjelmassa luvattiin 100 000 uutta työpaikkaa. Nyt, hallituskauden puolivälissä, tavoite on lipsunut kauas ja matkaa on edelleen 170 000 työpaikkaa. Työttömyys on korkeammalla kuin kertaakaan 25 vuoteen. Pitkäaikaistyöttömiä on 129 000 ja alle 30-vuotiaita työttömiä 68 000. Lisäksi niin sanottujen rakenneuudistusten vaikutusarvioinnit jäivät suurelta osin tekemättä, ja tehdyt arviot osoittivat, ettei uudistuksilla juuri ole vaikutusta työllisyyteen.
Ongelma on ollut Orpon hallituksen tapa tehdä työmarkkinauudistuksia yksipuolisesti kuuntelematta palkansaajia tai aidosti neuvottelematta. Tällainen sanelupolitiikka ei rakenna luottamusta eikä tue pitkäjänteisiä ratkaisuja.
Sopeutuksen hinta?
Kukaan ei kiistä, etteikö työttömyys ja julkinen velka olisi kestämättömällä tasolla. On silti myönteistä, että puolueiden välillä on nyt yritys hakea laajaa yhteisymmärrystä velkasuhteen taittamiseksi. Se on tervetullutta ja välttämätöntä, jos haluamme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan.
Velkajarrua on tarkoitus toteuttaa yli vaalikausien. Ankara velkajarru saa toki myös runsaasti kritiikkiä eri puolilta. Kyse on oikeastaan siitä, hidastaako liian kireä sopeutus talouskasvua ja sitä myötä leikkaa muun muassa hyvinvointipalveluja tarpeettoman paljon.
EU:n finanssipoliittisten sääntöjen mukaan jäsenvaltioilla saa olla velkaa enintään 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Suomen velkataso on tällä hetkellä 86 prosenttia. Kaavailtu malli on huomattavasti tiukempi kuin EU:ssa sovitut yhteiset taloussäännöt.
On siis syytä kysyä:
- Onko vaarana, että liiallinen sopeutus heikentää talouskasvua, mikä nostaa julkista velkasuhdetta entisestään?
- Estääkö sopeutus myös järkevät investoinnit ja kierre työllisyyden heikentymiseen on valmis?
- Ovatko heikoimmassa asemassa olevat kansalaiset taas laskun maksajina?
Oppia Ruotsista?
Vierailin hiljattain Tukholmassa kuulemassa ruotsalaisia työmarkkinaosapuolia ja valtakunnansovittelijaa. Siellä toimii paikallinen teollisuussopimus, Industriavtalet, jonka taustalla on laaja yhteisymmärrys osapuolten välillä.
Sovittelijantoimisto tukee yhteisen talousnäkymän muodostamista, ja vientiliitot määrittävät palkankorotustason (Märket). Muut liitot hyväksyvät sen yleensä sellaisenaan. Tämä järjestelmä on luonut vakautta, ja Ruotsissa reaalipalkat ovat kehittyneet tasaisemmin ja nousseet enemmän kuin Suomessa.
Toki Ruotsilla on myös vahvempi elinkeinorakenne ja korkeampi tuottavuus, eikä heidän mallinsa ole täydellinen. Esimerkiksi palkkatasa-arvon edistämiseen tarvitaan parempia työkaluja. Mutta mallin perusajatus toimii: luottamus ja yhteinen näkemys kantavat pidemmälle kuin sanelu.
Yhteisymmärryksen aika on nyt
Olisiko meilläkin syytä hakea samanlaista luottamusta ja läpinäkyvyyttä työmarkkina-asioissa ja talouspolitiikassa? Tällä hetkellä olemme siitä valitettavan kaukana.
Kun osapuolet eivät luota toisiinsa, syntyy päätöksiä, jotka eivät kanna. Kun päätöksiä tehdään yhdessä, ne kestävät pidempään ja auttavat meitä rakentamaan vakaampaa tulevaisuutta.
