Quiet quitting eli ”hiljaiset loparit” on terminä puhuttanut sosiaalisessa mediassa viime ajat. Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jari Hakanen muistuttaa, että termi ei nouse tutkimuksen kentältä vaan sosiaalisesta mediasta. Hakasen mukaan se liittyy vahvasti koronan aikaiseen työelämäkeskusteluun.

Quiet quittingissa haetaan rajoja

Quiet quitting on terminä tuontitavaraa Yhdysvalloista, jossa työkulttuuriin kuuluu vahva ylityökulttuuri. Pohjois-Amerikassa tehdään hyvin toisenlaisia työtuntimääriä kuin Euroopassa, puhumattakaan Pohjoismaista.

Termi on Hakasen mukaan hieman ongelmallinen. Se viittaa toisaalta irtisanoutumisaikeisiin. Toisaalta aiheen keskiössä tuntuu olevan lähinnä vaivannäön vähentäminen nykyisessä työssä.

Suuntaus voi tarkoittaa myös, että ollaan menossa terveempään suuntaan. Haetaan työlle järkeviä rajoja, halutaan työpäivien pysyvän normipituisina ja tehdä omasta työelämästä parempaa.

– Termi viittaa vähän siihen, että tekijät ovat vähemmän motivoituneita kuin ennen. Toisaalta suuntaus voi tarkoittaa myös, että ollaan menossa terveempään suuntaan ”going healthy”.  Haetaan työlle järkeviä rajoja, halutaan työpäivien pysyvän normipituisina ja tehdä omasta työelämästä parempaa.

Korona sai kyseenalaistamaan työtä

Hakanen yhdistää quiet quitting -keskustelun osaksi korona-ajan tuomaa työn kyseenalaistamista. Koronan aikana ihmiset katosivat koteihinsa. Työ pelkistyi, ja aika moni sitä rikastuttava asia, kuten ihmisten kanssa käydyt keskustelut ja kohtaamiset jäivät pois.

– Itse näen, että työpäivistä katosi hyvää vaihtelevuutta ja työ muuttui sarjaksi suoritettavia tehtäviä. Se sai monet kyseenalaistamaan sen, mistä työpäivä koostui.

Saako työstä riittävästi vastinetta?

Hakanen muistuttaa, että sosiaalipsykologiassa puhutaan usein sosiaalisen vaihdon teoriasta: miten paljon ihminen panostaa ja miten paljon siitä saa vastineeksi?

– Tutkimuksista tiedetään, että ihminen voi panostaa työhönsä paljonkin ilman valtaisaa kuormitusta, jos hän kokee saavansa riittävästi vastinetta. Joillekin vastine on toimeentuloa, toiselle uralla etenemistä, monille kiitosta ja tunnustusta tehdyistä projekteista. Ihmisten sisäinen vaakakuppi on tässä asiassa yllättävän hyvä. Jos kokee panostavansa työhön sen, mitä saa siitä vastineeksi, silloin ihminen voi hyvin.

Ihminen voi panostaa työhönsä paljonkin ilman valtaisaa kuormitusta, jos hän kokee saavansa riittävästi vastinetta.

Tämä näkyy myös korona-ajan jälkeen päälle jääneessä etätyömoodissa. Jos työpaikalle ei haluta tulla lainkaan, se voi kertoa, että työpanos ja vastine eivät oikein kohtaa.

Vähemmän työtä vai motivoivampia tehtäviä?

Quiet quitting voi siis olla ennen kaikkea tietoista työkuorman vähentämistä. Mutta kun puhutaan aloitteellisesta työkuorman vähentämisestä, toivotaan usein kuormituksen laskua. Se taas ei aina tapahdu töitä vähentämällä.

– Myönteisten haasteiden lisääminen omaan työnkuvaan näyttää usein jopa vähentävän työuupumusoireilua. Kun ihmiset yrittävät vähentää jotain kuormittavaa omasta työstään, se näyttää välillä jopa lisäävän kuormittuneisuutta.

Kuulostaa ristiriitaiselta. Hakanen kuitenkin tietää, miksi näin voi käydä.

– Töissä on valitettavan paljon asioita, jotka on vain pakko hoitaa. Ne eivät aina ole niitä palkitsevimpia töitä, ja niiden tekemättä jättäminen voi olla mahdotonta. Kun ihminen yrittää vähentää työntekoaan, silloin ei aina päästä eroon kaikkein kuormittavimmista töistä.

Jos työmäärä pienenee ja työnkuva muodostuu entistä enemmän vain pakollisista, ei-niin inspiroivista tehtävistä, ei kevennetty työmäärä vähennä kuormitusta.

Matkalaskuohjelmaa ei pääse karkuun, työajanseurantajärjestelmät voivat haukata ison lohkareen työajasta ja samalla työn ilosta. Ja jos työmäärä pienenee ja työnkuva muodostuu entistä enemmän vain pakollisista, ei-niin inspiroivista tehtävistä, ei kevennetty työmäärä vähennä kuormitusta.

– On vaikea vähentää sitä, mitä oikeasti haluaisi työssään vähentää. Ja jos työkuorma vähenee siitä, minkä tekeminen olisi kaikkein inspiroivinta, se vie parasta työn imua. 

Moni yritys kipuilee tämän asian kanssa – ja aika monen tulisi kipuilla.

– Yhtä lailla yksilöt kuin työpaikatkin tuntuvat olevan kädettömiä sen kanssa, miten töitä voidaan rajata niin, että ihmisten voimavarat ja työn vaatimus olisivat kestävällä tavalla tasapainossa, Hakanen kiteyttää.

Quiet quittingistä yhteiseen panostamiseen

Quiet quittingissä ongelmallisinta on Hakasen mukaan hyvin vahva yksilölähtöisyys. Työn rajaaminen ja työn sisällön ohjaaminen jätetään yksilön harteille, mikä harvoin ratkaisee ongelmaa pitkäjänteisesti. Hakanen muistuttaa, että monesti uupumus kumpuaa yleensäkin enemmän työn sisällöstä kuin päivien pituudesta.

– Välillä kuulee sanottavan, että miten voi tuolla tuntimäärällä viikossa uupua töissä. Mutta kokemukset työstä ovat olennaisempia kuin työpäivän pituus. Ne, jotka kokevat työn imua, voivat tehdä pidempää päivää kuin normipäivä, eivätkä silti koe itseään kuormittuneiksi.

Paremman työhyvinvoinnin rakentamista ei pitäisi jättää yksilön harteille.

Koska moni quiet quitting -ajatteluun kallellaan oleva haluaa nimenomaan voida paremmin työssään, ei paremman työhyvinvoinnin rakentamista pitäisi jättää yksilön harteille. Jos aihetta lähestytään terveen työkulttuurin näkökulmasta, silloin tarve olisi panostaa työn laatuun yhdessä työyhteisön ja johdon kanssa.

– Parasta olisi, ettei olisi quiet quittingiä eikä ”äänekästä quittingia” vaan yhteistä panostamista työn laatuun. Se auttaisi kaikkia voimaan paremmin, Hakanen toteaa.